Katrikin puserti yhä kyyneleitään. Hän nousi sekä meni kamariin. Seisahti vuoteelle ja katseli vettyneillä silmillään hiukan miestänsä. Palasi sitte tupaan ja sanoi:
"Se nukkuu nyt, hengittää raskaasti kuin kivirekeä vetäisi ja posket hohtavat tulipunaisina."
* * * * *
Lännen rantamille pyrkieli poutapäivän aurinko kultaen kellertävän ja osittain alastoman viidakon Lehtiviidan tausteella. Luonnossa oli kaikkialla rauha, mutta rauhattomuus vallitsi ihmisten sydämmissä tuossa muuten niin hyvin voivassa ja rauhallisessa uutistorpassa.
Seuraavana yönä eivät Katri, Elli ja Heikki sekä Wille, uskaltaneet lainkaan heittäytyä vuoteilleen, vaan pelokkaina istuskelivat odotellen, mihin suuntaan Antin tauti piti kääntyä, parempaan, vaiko pahempaan.
Siinä yön vietossa ajan kuluksi kertoili Katri muistelmiaan tyttö-ajoiltaan, kuinka häntä kaikkialla oli ihailtu ja kiitetty kauniiksi ja hyväsydämmiseksi tytöksi ja kuinka kylän kuumimmat ja komeimmat pojat hänestä kiistelivät. Mutta Antti, vaikka köyhänä, puolialastomia huutolaispoikana hänen kotitaloonsa tuli, heti vakavan käytöksensä ja hyväsydämmisyytensä vuoksi sai sijan hänen sydämmessään. Ja kuinka he sitte pitkän kosinto-ajan kuluttua yhteen menivät tyhjinä kuin kaksi taivaan lintuista, joilla ei enempää omaisuutta ole kuin se höyhenpuku, millä Luoja on heidät varustanut.
Sitte seurasi lyhyt äänettömyys. Katri istua kyykötteli tuolilla lähellä kamarin ovea kädet ristissä helmoilla ja hartiat eteenpäin kyyristyneenä. Karttuunihuivi oli yhä otsalle takapäältä solmittuna, ja hänen silmänsä surumielisesti tuijottivat lähellä uunia rauhallisesti venyvään Mirriin. Sivupenkillä akkunan luona istui Wille ja kyynäspäällään nojaten akkunan otsapuulle katseli ajattelemattoman näköisenä ulos mustaan yöhön. Hänen vieressänsä istui Elli itkeneen näköisenä ja nojaten hartioitaan seinään, katseli ajattelevan näköisenä päreorsille kattoon. Selällään keskellä lattiaa polvet koukussa ja kädet pään takana lojuili Heikki, tuhman näköisesti katsellen polviansa myöten takan nokiselle kupeelle.
Tuon äänettömyyden vihdoin katkaisi kamarista kuuluva valitus ja vaikerteleva puhe.
"No nyt se on äänessä", Katri sanoi, ja silmäkuoppiaan molemmin käsin hieroa tahrustaen meni kamariin. Sinne menivät ojennellen ja haukotellen toisetkin, paitsi Heikkiä, jonka silmät jo olivat valahtaneet umpeen.
Katri nouti himmeästi valaisevan kynttelin pöydältä ja sitä kädessään pitäen meni Antti vuoteelle, kysyi: