"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.
"Vai niin — hm!"
Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.
"No kuinkas kävi? — Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.
"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.
"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän näköisenä.
"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.
"Semmoinen mörökölli se on — kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.
Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.
Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä, sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.