Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut, ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.
Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan, ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian järkensä kadottanut.
Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen pyörähtelevän petäjikössä.
Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä sitte sorretaan ja halveksitaan."
Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain, joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.
Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään. Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.
Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.
Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän rinnoillaan kiiltäviä esineitä.
"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule äiti, kun on niin kauniita — saanko minä nuo — saanko äiti!" hän liverteli.
Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.