Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista, mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.
Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:
"Sun haltuus rakas isäni, Mä annan aina itseni, Mun sielun ruumiin tavaran Ne ota herra vastahan",
Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli suuremmoinen tervahauta.
"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä näkynyt liikkeessä.
"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta lautaputkasta.
"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.
Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.
"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.
"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"