Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen, silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.
Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.
Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.
Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla purkivat kontin sisältöä nurmelle.
"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.
"No, mitä sitte?" Elli kysyi ollen samassa touhussa.
"Että sen miehen ylpeillä kelpaa, joka sinusta akan saapi", Lauri selitti.
"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..
Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.
Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.