"Hei — tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen selälleen nurmikolle.
"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.
"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto. En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa ja naama päin taivasta.
"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan tähteitä konttiin työntäen.
"No hemmetissä — olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.
"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan. Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli totisena pannen tupakkaa.
"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"
"En — siitä ei kumminkaan mitään tulisi."
"Panetko vetoa. Tuoss' on käsi."
"Sama se. Koko vuotinen palkka."