"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli minunkin jos vaan saisi."
"En usko tällä syömisellä, mutta saadaanpa nähdä."
"Saadaanpa nähdä. — Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen penikkakoira."
"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä pensaissa urkkii."
"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."
"Kyllä se sentään on kunniallisempaa ryhtyä työhön."
"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja maisterimaiseksi — kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho — Eikös se mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? —"
"No onhan se vähän."
"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu — ihan köysiin pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin esimerkiksi, osan kullekin."
"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos talon saisin."