Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:
"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.
"Noh niin — saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen, sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.
"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm — suuta ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti lisäsi.
"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo — juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."
Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä, mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään kannon juuria.
"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan", vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia pikkujuuria.
"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi työntää kankea kannon juureen.
"Tule Wille pois tänne — Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä", Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.
"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"