Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.
Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita. Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla, ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla. Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka, ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.
Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta, joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku. Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät, suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.
Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale, Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä, sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.
Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin. Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti hattuaan.
"Puuh puuh — kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi, jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan penkereelle sekä laskien hatun viereensä.
Antti viskeli yhä toimessaan hiekkaa kiven kupeelta.
"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.
"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh—uh—huh — ei siellä Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä — siellä on aina elettävä ilma. — Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe — kävi niin nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne —"
Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.