Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että: "onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on päästä sellaisiin naimisiin kuin — mutta sama se — no niin — olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."
Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä — niinkuin sanottu — käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."
"Niin, mitäpäs voivat."
Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:
"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"
"Jumalan nimessä saatte uskoa sen."
Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata narripeliä."
Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti hylkäsi."
Hän astua letusti Orava-ahon laidalle. Istahti siinä kannon päähän muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois, ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.
Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin onnistuu.