Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.
Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli vierastansa — neuvon antajaansa.
Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule, niin silloin narrasi hänet surkeasti — vanhan kokeneen miehen — viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.
Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.
Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri, eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.
Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu, niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli se on pettänyt hänet!
Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin ajeli.
Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle. Ilta kului semmoisenaan..
Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen, jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan. Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään, mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.
Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.