Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta ulos.
Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan vasta viisaampi ja varovampi."
"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että kaikkiin luottamuksensa heittää."
Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.
Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen silmissään vieraskielisille osoitteineen.
Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.
Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi, tämän narripeliksi.
Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei kukaan muu osannut lukea.
"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin katosi.
Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet saanut viekoitelluksi.