"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.
"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen Muikkulaa kysyvästi silmiin.
Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.
Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin, jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo lauluksikin.
Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta alkoi häntäkin vähän laulattaa.
Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.
"Hiljaa, ei saa huutaa!" kuului käskevä ääni kartanon puutarhasta.
"No ollaanpa vaan, jos niiksi on — mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan mikään orja — ei p—ru vieköön olekaan:
"Täss' on poika keskeltä maailmaa, Herroja ei pelkää, Niskasuonet on terästä ja Samanmoinen selkä.
"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee, ostetaan talo, joka upeilee."