"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen puutarhasta.
"Häh — mitä?"
Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.
Hän istahti tien poskeen ja nujentui siihen kuin kulunut tallukka.
Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja nousi pystyyn.
Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.
Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä olisi täällä tarjottu.
Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.
Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.
Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle, sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.