Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä, jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen. Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin nousta ja laskea.
Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä, niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen, mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."
"Hm." Antti vastasi ja päätteeksi naurahti vähän.
10.
Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja alentavaisten juttujen levittämisestä.
Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa niin saapi lähteä pois torpasta.
Ja tuo "pois torpasta", se häntä alituiseen kismitti, leikkasi sydäntä että oli oikein paha olla.
"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."
Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä tuumailujansa Katrillekin.
"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.