"Ja mitä sitte?" Antti vuorollansa tiedusti kohottaen otsakurttujansa.
"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme. Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.
"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden, vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei siis ukkoseni hätäpäiviä."
"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"
Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet paikaltaan liikkuakaan.
Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan. Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset harillaan.
Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä, jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.
Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin antoi olla omassa vallassaan.
"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä ja Elliä.
Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien, että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua tujahti noin silmittömäksi.