Antin katse synkistyi, nuljautti Katriin epäilevän katseen ja hymähti.
"Näistä kourista lähtee vielä — ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan joutavan."
"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi torveksi.
"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos. Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.
Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.
Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.
Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut. Eihän tuota hennoisi jättää. — Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin — jos olisi oma, niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi ennen.
"Terveisiä!" kuului äkkiä rämeä, koriseva ääni takanansa.
"Terveisiä. — Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli otsakurttujansa.
"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi: