"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee. Siitä ei parata."
Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi ruskettuneille kasvoilleen.
"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista. Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.
"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?" Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.
Katri ja Elli jo rappusilla liepsahtivat vastaan.
"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen — no terve miehelle, terve tuloa; no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin — en ole vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon tukalle. — Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.
Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:
"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."
Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet nytkähtelivät, ja jatkoi:
"Missä se on se minun kummityttöni? Eihän se vaan liene tämä tässä?"