Hän osoitti pöydän korvalla sormiaan katselevaa Elliä.
"On se siinä. Siinä se on", Antti ja Katri vastasivat.
Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No terve nyt!"
Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä saakka.
Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että: "maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"
Rautiolainen nytkäytteli harteitaan, heitti tylsän katseen Anttiin ja sanoi:
"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin sai sillan allakaan."
Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen, rykäsi kerran pari ja sanoi:
"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua, lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella, niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä —"
Antti liikutteli otsakurttujansa ja nykäytti päätään.