Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.
"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.
Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa, liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:
"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita kun jo ovat voittaneet."
Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan, maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"
Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, — no niin — ruosko poika, menehän nyt — äh, äh, äh — kutiis!"
Kävi niin hyväksi olo että teki mieli hyräillä:
"Meill' pohjola luminen On kotimaa Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."
Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.
Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä Antille ja kysyi: