"huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja, käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit, toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin. Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. — Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.
Antti Komulainen. Kirkkoväärtti."
Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla. Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista, joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi kuulutuksien lukemista.
Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia, katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin. Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä, joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä tunnustettiin.
Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:
"Muista että isket kiinni tähän asiaan — kruunun puolesta pitää sinun näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista), mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka ja Herran temppeli."
Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:
"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta sinne kokoukseen sinun pitää mennä — välttämättömästi ja kruunun puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."
"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä, hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen — ja hö-öm, ja sitte panen syytteeseen."
Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä — kutti, kutti, kutti!"