Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa lautasille.
Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian alkaa valmista tulla.
Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh — menetkö siitä."
Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle, näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.
Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei kärsinytkään.
"Päivää — mistä sinä olet?" Antti sanoi.
Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.
Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.
Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen lian peittämiin jalkoihinsa.
Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.