"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.
"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."
"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.
Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja hartaasti: "voih — jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"
Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja sanoi:
"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. — Kuulehan minkälaista unta Elli viime yönä näki. — Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä untasi?"
"Hm, musta on unen selkä — kyllähän teillä niitä semmoisia on, joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.
"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja. Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle, ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme, itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."
Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa, Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:
"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."