"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli haikeaksi pyrkivää mieltänsä.
"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.
"Hmmh — teidän pelkonne — — se samaa on kuin kierrä vasikkaa hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja kulmilleen painaen.
Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua, mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta. Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.
Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli avopäin ja avojaloin.
"Viuh, viuh, viuh-huuuu —" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran; kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti taa päin, ja oli - pyörtynyt.
* * * * *
Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin hakkonuija.
"Roppe — no Roppe — mitä se Roppe — mistä sinä Roppe siihen — —?"
Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta lurkuttelemaan.