Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä iltana virkkoi Ellille ja Willelle.
"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."
Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä tynnyriä — ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."
Aittaan tulivat Elli ja Wille säkkinensä.
"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.
"Kyllä syömälläkin hupenee — eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa ole — mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.
Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää meidät yhdessä kaupunkiin."
"Hyvällä tuulella on ukko, ja nyt me ostetaan."
Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin, menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin vielä saadaan irti, niin —"
Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin viereen kynnykselle, sanoi: