Liha kaikki lankiaapi Lailla kukkasen, Neitoselta tempoaapi Surma sulhasen, Ikivanhalta varansa, Imevältä ruokkijansa; Viepi vihkimäisiltään Morsiamen yljältään.
Liha on kaikki kaatumassa, Niinkuin heinänen, Maaksi mainen maatumassa, Mut ei taivainen. Hän nyt, josta kannoit huolen, Tähtitarhan tuolta puolen Katselee jo ystävää, Hauallansa itkevää.
Tieto, taito tarkoittaapi Parempaisuutta, Sydämemme kaipoaapi Olevaisuutta; Kalmako kadotteleisi, Nekin maaksi muutteleisi? Turha'anko meiät loi Luoja, toivon meille soi?
Kuvoaan ei meihin Luoja Suotta painanut; Ruumis vaan on sielun suoja, Jonk' on antanut. Tämä peite laukiaapi, Pian maaksi raukiaapi, Koska henki lasketaan, Kotihinsa kutsutaan.
Astu taivahasen taasta Ajatukseni! Hauan tuolle puolle maasta Lennä luontoni! Sielt' ei tauti, tuska tuima, Sota, rutto, kuolon voima Eroittele milloinkaan Tuttavia toisistaan.
Ahpa päivää autuasta! — Toinen toisaan Tervehtivät: vanhin lasta, Sulho neitoaan! Siellä luojan laupiuutta, Voimoa ja viisautta Levon maassa lauletaan, Voiton virttä veisataan.
Pian päivä päätynynnä Lie jo meiltäkin, Jäsenemme jäähtynynnä Ehkä kohtakin; Välttäkäämme harhateitä, Että etsittäissä meitä Valmihina oltaisiin, Kotimaahan tultaisiin!
Lönnrot.
Marian murhe.
(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)