Kamarissa, joka oli varustettu isolla akkunalla, olivat kaikki huonekalut niin vanhat, jollei vanhemmatkin, kuin näiden omistajakin. Erittäin veti huomiotani puoleensa siniseksi maalattu seinäkello permannosta kattoon asti ulottuvine kaappinensa ja hyvin vanha, viheriäiseksi maalattu piironki, josta ukko otti viinaa ja antoi ryypyn Aspelalle.
— Vuoroin vieraina käydään, sanoi Aspela, koska minäkin saan ryypyn.
— Niinpä vainen. Mutta tiedättekö, Sakari, että tämän piirongin edessä on maailmassa herrojakin tepastellut ja tästä samasta pullosta ovat he viinaa pikariinsa kaataneet?
— Kyllähän niitä herrojakin joskus tepastelee moukankin piirongin edessä, sanoi Aspela naurahtaen.
— Niin, mutta minä en tarkoita tavallisia, jokapäiväisiä herroja, niinkuin pappeja ja semmoisia, vaikka kyllä piironki vähän pappilallekin haisee, sillä se ja pullokin on kotoisin Lumijoen pappilasta. Mutta jospahan vähän kertoisin piirongista ja pullosta, niin saattepa kuulla — istukaa.
Kun istuimme, alkoi ukko kertoa.
— Tämän piirongin edessä sota-aikana usein seisoskeli sotamarski Klingspor ja katseli ulos Lumijoen pappilan akkunasta. Hän se oli, joka käski piirongin viheriäiseksi maalata, sillä hän rakasti viheriäistä väriä ja sanoi sen tarkoittavan rauhaa. Eikä hän ollut millekään niin vihainen, kuin punaiselle maalaukselle. Niinpä hän esimerkiksi ei kärsinyt nähdä punaiseksi maalattua vesi-ämpäriä tahi piimäpönttöä, vaan huusi: Yss tuollaisia! on kuin olisi verellä maalattu. Klingspor oli unehuttanut tohvelinsa Ouluun — niin sanottiin — sitä en tiedä sitten, vaikka olisi ne Kokkolaan unehuttanut, enemmän kuin sitäkään, oliko koko miehellä tohveleita muassakaan, kun Ruotsista lähti. Mutta niin se vaan oli, että hän itse tuli Rantalan Matti vainajan tykö tilaamaan itsellensä tohveleita, kun käveli siitä sivu ja näki akkunasta Matin suutaroivan. Minäkin satuin istumaan Matin tuvassa, kun Klingspor sisään astui.
— Ettekö silloin pahasti pelästynyt, kun marski sisään astui? kysäsi
Aspela.
— No, en erittäin pelästynyt; mutta Matti enemmän pelästyi. Matin kädet tutisivat niin hiton tavalla, kun hän antoi marskille tuolin istuttavaksi ja auttoi sotasaapasta pitkävartista pois hänen jalastaan — näet mitta piti otettaman. Mutta se minua tahtoi naurattaa, kun Matti otti vanhan kihlakunnan-oikeuden pöytäkirjan ja leikkasi siitä mittapaperin ja marski tahtoi tuon pöytäkirjan lukeakseen ja kielsi, ett'ei pitänyt sellaisia hävitettämän. Matti parka luuli jo tehneensä koko suuren synnin ja pyysi anteeksi. Kun Matti mittaa otti, oli hän kuolevaisen sairaan näköinen — niin kalpea hän oli. Vihdoinkin sai tuo mitta valmiiksi ja marski käski tuoda tohvelit pappilaan ja lähti tiehensä. Mutta kun marski oli mennyt, sanoi Matti:
— Hyi, saakeli, kuinka minä pelästyin, ja hittoko niitä osaa tehdä tuollaisille isoille herroille tohveleita, kun ei ole kaupungin opin läpi käynyt.