— Otitkohan tarkan mitan edes?
— Kyllähän ne käypäset tulevat, arveli Matti ja rupesi katselemaan lestiä. Mutta nyt huomasi hän vasta, ettei ollut muistanut kysyä, mistä aineesta tohvelit olivat tehtävät, nahasta vai vaatteesta. Mutta minä neuvoin:
— Tee vaan mustasta vasikan-nahasta.
Mutta Matti meinasi, että jos hän tekisi vaimonsa silkkihuivista päälliset.
— Älä hitolla, meinasin minä, jos panet silkkiä, niin pane vaan vuoriksi, ja Matti teki niin. Leikkasi mustasta vasikan-nahasta päälliset ja vaimonsa punaisesta silkkihuivista vuorit, ja hän teki oikein sievät käännetyt tohvelit ja pohjat hän raapi akkunalasin palalla valkoiseksi. Sitten oli lähteminen niitä kotiin viemään. Mutta Mattipa ei uskaltanutkaan yksin mennä, vaan pyysi minua kumppanikseen. Luullakseni tapahtui se siitäkin syystä, että minä osasin muutamia ruotsalaisia sanoja. Olinhan, niinkuin sinäkin, Aspela, tiedät — antakaa anteeksi, vaikka erehdyksessä sanoin sinuksi — käynyt Walurin karissa ja Sanskerissa ja siellä ruotsia oppinut, kun olin muka silakan pyynnissä luotolaisten kanssa.
— No, kuinka kävi tohvelien kanssa, sopivatko? kysyi Aspela.
— Kyllä ne sopivat — olivat ne tosin vähän pitkänlaiset, mutta otti marski ne sentään, vaikka vähän nurisi sitä, että oli punaiset vuorit. Vieläpä antoi hän tästä samasta piirongista ja samasta pullosta viinaryypyn meille kummallekin. Tämän pullon minä tunnen samaksi siitä, kuin siinä on pahka kyljessä. Piirongin ja pullon otin minä sittemmin pappilan rouvalta.
— No, saiko Matti hyvän maksun tohveleista?
— Sitä minä en tullut tietämään, sillä he olivat hyvän aikaa kahden kesken kamarissa; mutta ylpeä Matti oli, että oli marskille osannut tehdä kelvolliset tohvelit, kauan perästäkin päin. Sillä kun hän joskus kuuli marskista puhuttavan, nosteli Matti olkapäitänsä ja rykäsi.
— No kaksi marskeista ja mateista, sanoi Aspela — saadaanko hevosta?