— No, kyllähän tuon saatte; mutta syökää nyt ensin vähän, minä herätän tytöt, vastasi talon ukko.
— Vielä mitä, antakaa hevonen vaan, minä annan 50 ruplaa pantiksi hevosesta ja hollikärryistä.
— Kaikkia nyt vielä, kyllähän minä ilman panttirahojakin tuon uskon, sanoi ukko ja meni ulos hevosta toimittamaan.
Vähän ajan takaa tuli ukko takaisin ja sanoi:
— Sisoojaa, nyt on hevonen valjaissa.
— Siinä on 50 ruplaa, sanoi puolestaan Aspela, ja samassa me läksimme.
Ukko jäi seisomaan rahat kourassa, avossa suin katsellen jälkeemme.
Nyt ajoimme, että rytisi, Karinkannalle päin metsäisten seutujen halki. Vaikka ilma oli kaunis ja lämmin ja minun, joka en ennen ollut sitä tietä kulkenut, olisi ollut hyvä tilaisuus katsella vaihtelevia näkö-aloja, en kuitenkaan voinut uneltani. Kun olin koko yön valvonut, painuivat silmäni tavan takaa kiinni. Niin tulimme Karinkannan kylään, jossa maantie meni eräässä talossa läpi pihan ja vieläpä huoneen alitse. Emme kumminkaan tähän pysähtyneet, vaan ajoimme yhtä mittaa Siikajoen suuhun ja pysähdyimme Matin Heikin taloon. Siihen jätimme hevosen, läksimme jaloin astumaan Turpeenojan suuhun ja menimme muutamaan mökkiin sisälle, jossa tapasimme ainoastaan yhden vanhallaisen miehen, joka teki männynjuurista koreja. Nähdessään Aspelan sanoi mies:
— Kas, kun tekin olette tulleet Turpeenperälle!
— Niin tulin — olen menossa Tyrnävälle.
— Mistä päin te sitten tulette?