— Limingasta päin me tulemme.
— Nyt en minä käsitä, sanoi korien tekijä, tulette Limingasta ja menette Siikajoen kautta Tyrnävälle. Siinä puheessa on joku minulle käsittämätön mutka.
— Ei siinä mitään mutkaa ole, mutta Suomalainen ei osaa koskaan kulkea kuin lyhintä tietä, ja oikotietä vielä sittenkin; mutta joka vähänkin käsittää matkani tarkoitusta, että se on huvimatka, ei ihmettele ensinkään, vaikka kulkisin tästä Revolahdelle ja sieltä aina eteen käsin, vaikka Hornan pisaan.
Minä olin tarpeiksi asti väsynyt, istahdin penkille ja olin vähällä nutkua. Mutta kun joskus rupesikin silmäni uneen vaipumaan, niin taas toinnuin, kun kuulin korvissani Aspelan ja korien tekijän sanailemista — niin esimerkiksi kun Aspela kysyi:
— Hummastin järvestäkö te aina vielä noita juuria kiskotte?
— Hummastin järvestäkö! Mitä Sakari nyt taas meinaa? Eihän männyn juuria ikinä järvestä kiskota eikä nosteta. Metsästähän niitä otetaan, milloin mistäkin — Vartinvaaran sydänmailta tahi muualta, — sanoi korimestari.
Silloin Aspela osti kolme kylvövakkaa ukolta ja nauroi.
Minä katselin tuota juurikorien tekemistä, joka mielestäni näytti jonkunlaiselta neulomistyöltä, kun ukko sääriluusta tehdyllä purasimella aina pisti läven ja sitten pisti kudejuuren reikään ja veti lujasti piston kiinni.
Kun olimme pienessä mökissä tuota mukavaa ammattia kyllin katselleet, läksimme pois ja kannoimme korit Matin Heikin taloon, jossa hevosemme oli. Sinne päästyä pyysin minä Aspelalta, että saisin vähän nukahtaa. Se minulle sallittiin ja pani Aspelakin maata penkille. Me nukuimme iltapäivään asti.
Noin kello kuuden aikana lähdimme taas matkaan Revolahdelle päin. Minäkin olin kyllin virkku jo katselemaan. Mutta mitäpä siinä oli juuri katseltavaa, jollei metsää. Tosin olivat paikat ihanat, mutta kyllähän suvella on ihanaa joka paikassa, ja joka seurakunnassa niitä metsiä on. Niitä näitä tarinoiden tulimme Revolahdelle, jossa kumminkaan emme pysähtyneet, vaan ajoimme hiljalleen eteenpäin Paavolan kappeliin. Mutta olihan matkasta hauskuuttakin ollut, jos otetaan lukuun nuo pistelevät, pitkänokkaiset sääsket, jotka kasvoni olivat näppylöihin hakanneet. Kyllähän Limingassakin on sääskiä, vaan kun Liminka on metsätön autio, niin raitis tuulenhenki niitä vähän hajottaa, jota vastoin tuuheissa metsissä on sääskiä paksulta. Sama peli Limingankin syrjäkylissä sääskistä, mutta kun en ollut koskaan niillä metsäisemmillä seuduilla asunut, niin en ollut tuota rangaistusta sanottavasti kärsinyt. Aspelan paksu iho ei ollut millänsäkään noista. Mitäs Aspela! Hän nauroi ja kertoi Lapin mäkäröitäkin nähneensä, jotka, vakuutti hän, tulen lailla polttavat.