Paavolan kirkonkylässä yövyimme erääseen Pietilä nimiseen taloon, jossa oli erittäin hauskaa väkeä. Kun Aspela pääsi niiden kanssa pakinoimaan, niin ei kukaan tahtonut muistaa maata panna. Minä kumminkin koetin syömisellä ja makaamisella vahvistaa itseäni tulevan päivän matkustusta varten. Miehet juttelivat kaikenlaista illan hauskuudeksi. Muuan mies, joka sanoi olevansa vanha sotamies, tiesi paljon kertoa — sotatapauksista ei hän kuitenkaan ottanut paljon puhuakseen, vaikka sitä häneltä pyydettiinkin. Sen sijaan haasteli hän aarrehautain palamisesta ja sen semmoisista. Hän sanoi niiden erittäinkin juhannus-yönä palavan, mutta Aspela vaan naurahteli.
— Vai aarrehautoja täällä Paavolassa juhannuskokkona poltetaankin!
Tuosta pilkasta ei mies juuri pitänyt, vaan koetti väkisinkin saada kuulijoitansa uskomaan. Hyvin vihaisesti hän puheli:
— Luuleeko vieras, etten minä ole muualla mailmassa koskaan ollut kuin Paavolassa? Tiedänhän minä kumminkin yhden aivan tosi-asian kertoa. Kun minun tuttavani, eräs torppari, meni syksyisenä yönä metsään, tuli siellä musta härkä vastaan. Mies kumminkaan ei tuosta pelästynyt, vaan otti härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni koko syksyisen yön. Kun päivä rupesi valkenemaan, rupesi härkä pois lähtemään, mutta miespä ei heittänytkään. Kun päivä oikein valkeni, olikin tuo härjäksi luultu olento suuri kuparinen kattila täynnä hopearahoja ja mies olikin pitänyt kattilan korvista kiinni, vaikka luuli härjän sarvista pitäneensä.
— Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää, arveli Aspela.
— Vieraspa taitaa olla semmoinen, ettei usko mitään, sanoi ukko ja rupesi lähtemään ulos. Mutta Aspela sanoi:
— Haastakaa vielä satuja, kyllä minä mielellänikin kuuntelen.
— Onko ne mitään satuja, lausui ukko, nousten seisomaan Aspelan eteen.
Kyllä ne on niin tosia kuin muutkin.
Aspela hyppäsi myöskin ylös ja sanoi hyvin liukkaasti:
— Älkää, hyvä vanhus, aarrehautaan hypätkö.