Silloin rupesivat kaikki toiset nauramaan. Ukko katsahti vähän eteensä permannolla ja meni nurkkaan istumaan eikä puhunut sanaakaan.
Kun mies oli hiljaiseksi jäänyt, eivät toisetkaan tahtoneet hänen juttujansa jatkaa, vaikka arvaten melkein jokainen olisi siinä talossa osannut puhua samoja tarinoita kuin hänkin. Yksi toisensa perästä lähti ulos pirtistä noihin kesä-makuuhuoneisiinsa, jättäen minun ja Aspelan sekä tuon vanhan sotilaan pirttiin. Silloin oli jo hyvinkin puolen yön aika.
Kun olimme jääneet kolmen kesken pirtin haltiaksi, rupesi Aspela uudelleen ongittelemaan ukolta sanoja. Mutta ukko istui vaan nurkassa eikä vastannut enemmän kuin seinä. Minä olin pahoillani, kun niin pahasti olivat menetelleet vanhan äijän kanssa, että hänen täytyi mykkänä istua, sillä minäkin olisin mielelläni kuunnellut hauskoja tarinoita. Vihdoin keksi Aspela keinon, jolla sai ukon kielenkannan irti. Se tapahtui näyttämällä viinipulloa ja tarjoamalla siitä ukolle oivalliset partakapat. Kun ukko oli saanut kaksi ryyppyä viiniä, tuli hän pois nurkastansa pöydän päähän istumaan. Hänen silmänsä kiilsivät eikä jutuista tahtonut tulla ensinkään loppua. Aspela oli myös muuttanut käytöksensä: hän oli uskovinaan kaikki, mitä ukko kertoi. Sillä tavalla sai hän ukon pysymään alituisessa tarinoimisen touhussa. Erinomaista oli mielestäni, että kaikki kummallisimmatkin asiat olivat hänen sanojensa mukaan tapahtuneet Paavolassa, vaikka enin osa niistä tuskin oli tapahtunut missään. Niin esimerkiksi, kun hän kertoi seuraavan jutun:
— Kerran tuli eräs Paavolan isäntä heinästä ja ajoi täyden heinähäkin kanssa kirkon sivu pitkin tietä. Ilma oli kylmä ja kuu kirkkaasti paistoi. Isäntä oli juuri ehtimäisillään hautuumaan sivu, yht'äkkiä hevonen ja heinäkuorma kaatuivat. Tuosta mies suuttui pahanpäiväisesti ja rupesi kiroilemaan, samalla kuin koetti nostaa ylös hevostansa ja kuormaa. Turhaan hän kuitenkin ponnisteli — hänen voimansa eivät riittäneet siihen. Silloin näki hän hautuumaan aidan päällä istuvan miehen, jättiläissuuren. Mies, joka istui hiasillaan tammipakkasessa, katseli hetken isännän yrityksiä, astui sitten aidan päältä ja tuli hänen luoksensa. — Ilman vaivatta nosti hän vaan toisella kädellänsä hevosen ja kuorman ylös. Sen tehtyänsä sanoi hän isännälle:
— Jos sinulle joskus maailmassa tapahtuu joku vastahakoisuus, niin älä sentään rupea kiroilemaan sillä vaan pahennat oman mielesi, ja se on hirveää toistenkin kuunnella.
Tuosta puheesta peljästyi mies pahanpäiväiseksi eikä siitä päivin enää koskaan kironnut, vaan eli hyvin siivosti elämänsä loppuun asti.
Toinen kertomus oli tämmöinen:
— Oli kerran kymmenen nuorta miestä, viisi Revolahdelta ja viisi Paavolasta. He löivät korttia yhden talon saunassa eräänä yönä muuatta suurta juhlaa vasten. Kun siinä sitten vähän riitaantuivat, alkoi muuan veitikka joukosta tappelun estämiseksi ehdotella vedon lyöntiä, väittäen, ettei kukaan uskaltaisi mennä pimeällä kirkon ohitse. Tuosta kohta ne, jotka asuivat lähellä kirkkoa ja joka päivä ja joka aika, niin pimeällä kuin päivälläkin, tulivat kulkemaan kirkon sivuitse, rupesivat sanomaan: Me kyllä uskalletaan mennä kirkon sivu, vaikka olisi niin pimeä kuin seinä. Rohkeita oli kuusi ja arkoja neljä. Pelkurit panivat vedonlyönnin ehdolle ja lupasivat maksaa 50 ruplaa niille, jotka kohta paikalla menisivät kirkon sivu. Noh, tästäpä veto lyötiin ja rohkeat, jotka myöskin olivat rahallisia miehiä, panivat 50 ruplaa saunan penkille, jos he eivät kirkon sivuitse pääsisi. Yksi sai rahat hoidettavakseen siksi kuin asia oli ratkaistu, ja rohkeat menivät maantielle kirkon sivuitse menoa aloittamaan, toiset seisoivat kentällä tien vieressä ja nauroivat. Kun rohkeat olivat kulkeneet muutamia askeleita pitkin tietä kirkolle päin, alkoivat he täyttä kurkkua huutaa: Ei voi päästä läpi, on kova seinä edessä, maantien poikki! He palasivat kiireesti toisten luokse ja menettivät lupaamat rahansa. Kun pelkurit juuri olivat ehtineet jakaa keskenään ja rohkeat vielä siinä hämillään seisoivat, tuli yksi herrasmies ajaen kyytihevosella Frantsilasta päin ja niinmuodoin sivu kirkon ja sivu miesten, eikä mitään seinää ollut tuon kyydillä ajajan edessä, vaan ajoi hän aika vauhtia eteenpäin. Tuosta suuttuivat vedon hävinneet niin, ett'eivät enää koskaan menneet pyhä-yönä kenenkään ihmisten saunaan korttia lyömään, eivätkä koskaan vetoakaan lyöneet mistään asiasta. Niin tulivat he kaikki siivomiehiksi.
Kolmas juttu kuului näin:
— Oli kerran vasta-kihlatut poika ja neiti. He menivät eräälle isolle kivelle istumaan ollessaan huvikävelyllä kauniina kesä-iltana. Kivellä istuessaan rupesivat he katselemaan kihlasormusta ja sulhanen otti sen pois morsiamen sormesta. Kuinka hän lie käännellyt, putosi sormus sulhasen kädestä, vieri kiven halkeemaan ja jäi sinne. Sittemmin on aina joka vuosi sama sormus palanut niin kirkkaassa liekissä, että sen on vaikka kuka nähnyt, mutta kun koetetaan ottaa sitä pois, sammuu se eikä sitä koskaan ylös saada.