Mutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on kulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken tämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan muuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?
Ei. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman turvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko nyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä, kaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa puusta aittaa, tallia ja sen semmoista — onhan äidilläni vähän rahaa ja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut juomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa hänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen menemmekin.
Mutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja minun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä ulkona sataa — joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me istumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää tulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä hiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se kävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin pienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja samanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin samanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista vuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole onnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.
Sisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on oudollainen — ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä verkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti hymyilee miehen suu punertavan parran alta.
— Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies, puistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.
Vaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan takaa vastaa:
— Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?
— Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies, samalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta olisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen värinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa vapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en tuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja vaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä kädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.
— No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin minunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.
Nytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti minua puhuttelevan.