— Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.
— Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.
— En tiedä, sanoin, — — olisitteko isäni!
— Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.
— Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina toivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin toivonut.
— Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut, sillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni, ja vedet nousivat hänen silmiinsä.
Nyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.
— Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.
— Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.
— Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi mitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin pääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.