— Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua — mitä sinä oikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.
— Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni astuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa kuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa juonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka silloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin tytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä muka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan kosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?
Nyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän päretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat ja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun kädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin ulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja viimein yskäsi ja sanoi:
— Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen tyttäreni isä.
— Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja velkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen myöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän kopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.
— Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala, viimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin vihaisesti.
— Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse korjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen kopeikankaan apua.
— Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.
— Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen päässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.
— Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun tyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari, polkien jalkaa isäni edessä.