— Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.
Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin, että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi. Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä! huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.
— Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut niitä itse syödä — vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön köyhät hänen vanhan päivän varansa.
— Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin, syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli, että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut paljon sitä hyvää.
Mutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä isäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen ostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa rahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä maa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua ottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo sukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin, ajoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan jaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen viedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen, päästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat vastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli koko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!
Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja seuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä on erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja vaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.
Aspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin mainittiin; sanoi hän:
— Mainitkoot mitä mainitkoot — Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä haudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä — sen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka mustalainen.
Mutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli jälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän oli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli saanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan joka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut kokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan joku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi kulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan kanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.
Tätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon nuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä olevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä. Aivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi. Toisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja puolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin, lisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi useampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä ajassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä täytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä köyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina viikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja turhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä kiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta opettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät sanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina ollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä huolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse talvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä tähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka ihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän käymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa, ilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän köyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin pohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle, että koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös nousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan sanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä käski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet. Ilomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet ja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas isäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi: