KAHDESKYMMENES LUKU.
Saara Sulkavan toinen uni.
Me asuimme Helmikankaalla ensimmäistä talveamme silloin kuin Pirjon perinnöt löydettiin ja tuo sanomalehtien lukeminen alkoi. Yhden talven ajalla siis saatiin niin paljon toimeen, että koti-opettajiksi haluavaiset opettivat itsensä ja alkoivat toisiakin opettamaan. Minulle ei kuitenkaan mitään opettajaa hankittu, kun jo osasin melkein niin paljon entiseltä kuin nekin, jotka opettivat, ja isäni kun itse osasi myöskin minua neuvoa. Sitä hän tekikin joutohetkinänsä, vaikka näitä joutohetkiä tosin oli meillä ani vähän, kun oli täytymys ahkerasti olla työssä talon askareissa. Vaikka talvikin oli, oli kaikilla kyllin kiirettä, sillä talossa löytyy kyllin työtä silloinkin, jos vaan tahdotaan talon vastaista toimeentuloa parantaa ja maan viljelystä edistää. Kaikenlaiset työkalutkin olivat melkein rappiotilassa. Sillä entinen isäntä, joka talon kaupassa ne meille jätti, oli tosin kyllä tahtonut paljon työtä tehdyksi, mutta vähällä väellä ja huonoilla aseilla. Vaarini isäni kanssa panivat kohta toimeen, että otettiin yksi renki ja yksi piika lisäksi, sillä tahdottiin oikein innolla käydä käsiksi karjanhoidon parantamiseen kuin myös tekolannan laittamiseen pelloillemme. Vieläpä jatkettiin samalla navettaa, liittämällä entisen päähän uutta, johon mahtui kymmenen lehmää. Navettaan, johon ennen oli mahtunut vaan 40 lehmää, mahtui nyt 50 ja ennen talven loppua hankittiinkin jo lehmien summa viideksikymmeniseksi.
Suureksi hyödyksi saapi lukea sen, että meillä oli niin oivalliset ja kaikenlaiseen työhön pystyvät rengit, kuin Lauri ja Antti, molemmat hyvät salvuritkin. Siis ilman vierasta väkeä ja nurkanveistäjiä ottamatta, saimme toimeen navetankin. Että se oli hyvä etu, päätin siitä, kun kuulin isäntämiesten keskenään haastelevan, että mitä talvella saadaan omien vuosirenkien kanssa tehdyksi, on pidettävä melkein puhtaana voittona, sillä ainoastaan kesätöistä luetaan rengin vuosipalkka. Itse Jaakon isä Helmikangaskin kävi meillä istuskelemassa ja ihmettelemässä meidän toimiamme, mutta hän sanoi, ettei Helmikankaan niityt voisi talven yli ruokkia viittäkymmentä lehmää.
Kenenkään kielloista ja yllytyksistä huolimatta jatkoi isäni tointansa ja vaarini oli aina myöden kaikissa. Hän oli ensimmäinen ja viimmeinen työpaikalla, niin että totta tosiaan täytyi kaikkein tunnustaa, että hän oli ahkerampi nyt, kuin ennen isäntänä ollessansa. Tämä hänen ahkeruutensa veti isäni huomion puoleensa, niin että hän monta kertaa sanoi hänelle: Olkaa hyvä ja levätkää, vaari, te näytätte niin väsyneeltä. Mutta vaari ei ensinkään valittanut vaivojansa, vaan oli iloinen siitä, kun sai toimia samassa talossa, jonka hän kerran niin keveämielisesti oli hävittänyt, ja nähdä ainoan tyttärensä, jota hän isän rakkaudella sanoi aina rakastaneensa, emäntänä samassa talossa heiluvan.
Torpparimme, Vierimän ukko, sai minun ja äitini pyynnöstä helpoitusta päivätöissä ja vähän niittymaata lisää. Ukko siunasi meitä sydämensä pohjasta ja hyvillänsä siitä tilasi hän tyttärellensä Loviisalle sanomalehdet, josta Loviisa olikin erittäin iloinen. Itse ei ukko sanonut erittäin sanomakirjallisuutta suosivansa, vaan ei vaarallisenakaan sitä pitänyt. Mielellänsä hänkin kuunteli sanomalehtiä luettavan ja joskus itsekkin töidensä lomassa niitä silmäili.
Tuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut vanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa. Siinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus lyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa hieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa naisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella sitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka oloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille hieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä nostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta, jonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän ei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi, vähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi:
— Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana, sillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko mennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin seisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni siistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin puhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies vastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei viljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt, vaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti henki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan merkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä seisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista kanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä hämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä luulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan. Hetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua nähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja vähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi Limingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä ääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta. Veripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli koko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän surkeutta. Mutta henki sanoi: Älä murehdi, se oli vaan menneitten aikojen kuvaus, joka siitä kulki, mutta tuo jyske Oulussa on ennustus pian tapahtuvista. Minä katsahdin samassa Liminkaa uudelleen ja näin selkeän päivän valossa, että tuo juuri äsken niin räiskyen palava kylä seisoi entistänsä uhkeampana ja pellot laihossansa vihannoivat kuin viherjäinen verka.
Saara taukosi puhumasta ja näytti hyvin huolestuneelta.
— Ettekö ole nähnyt unta vanhan Helmikankaan rahoista? kysäsi äitini.