— En ole nähnyt unta, vaan arvaahan tuon tuommoisen asian ilman unia näkemättäkin, että rahojen varas ei voi kukaan muu olla kuin oma poika.
— Se kyllä on uskottavaa, sanoi äitini, ja samaan mielipiteeseen yhtyi isänikin.
— Mutta mitä isäntä arvelee minun unestani? puhui Saara palaten takaisin kertomukseensa. Sitä unta olen ajatellut ympäri pääni enkä uskalla ottaa uskoakseni, että sota olisi tulossa.
Kappaleen aikaa mietittyänsä sanoi isäni:
— Unet eivät koskaan ole aivan turhat, ja usein nähdään hyvin tarkasti unessa, mitä tapahtuman pitää, ja teidän unenne on sellaista laatua, että melkein sen ymmärtää, joka vähänkin ymmärtää. Onhan sotia ennenkin ollut ja maamme on aina niistä uudelleen toipunut. Tarvitseehan lapset vitsaakin — ettekö, vanha ihminen, sitä käsitä? sanoi isäni.
— Olettehan kummallinen mies, kun sodankin asetatte lapsen kurituksen kanssa yhden-arvoiseksi.
— Aivan niin tarpeellinen kuin vitsa on tottelemattomalle lapselle, on sotakin uppiniskaiselle kansalle. Ettekö ole lukenut Israelin kansan historiaa?
— Emmehän kuitenkaan ole mitään Juutalaisia, olemmehan kristityitä.
— Niin! kristityitä me tosin olemme, mutta siinä se kaikki. Olemmeko nimellä "kristitty", kun emme kuitenkaan elä sen jälkeen, paljonkin otollisemmat Herrallemme kuin Juutalaiset?
— Menköön sitten kaikki asiat vaikka päin mäntyyn — yksi sanoo yhtä, toinen toista, niin monta mieltä kuin ihmistäkin. Vaan minä kuitenkin aina sanon, puhukoot muut mitä hyvänsä, että surkiaa sota on! sanoi Saara.