— Niin, puhui puolestaan isäni, kaukana siitä on elämän leutoisuus, kyllä minäkin sen myöden annan. Vaan aika aikaa kutakin ja niin sodan kuin rauhankin aika on isän ylhäisen kädessä ja se on Jumalan armosta, jos saamme jonkun pitemmänkin rauhaisen ajan joskus viettää ja levossa ja turvassa asua, niinkuin Juutalaisetkin Salomonin hallitessa, ja saamme istua peltojemme keskellä rauhan leipää syöden, niinkuin hekin istuivat viina- ja viikunapuittensa alla.

Mutta Saara ei puhunut mitään enään, vaan antoi mennä kaikki asiat päin mäntyyn. Niin kai, sillä hänen kasvonsa olivat tyytyväiset.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Vehkeet huomataan.

Lieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla? Eikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota suloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven perästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja kaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.

Oli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin, vaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin oli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso kivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos tuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta kevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin, satuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka isällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme entisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä Riikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta oli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta. Senlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse matkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.

Noin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas kaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä aukolle, jolla arkku oli.

— Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen pois kätköpaikasta.

Ei ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt avaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se kohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja ja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä, arveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän povestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui sen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle paikalle, jossa oli ollutkin.

— Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas istuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa. Olen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena antanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta kun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa perintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on hyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on luvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään. Mutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka minun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten saadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään kiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko tulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista hevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä meidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti. Pitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa, sillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän epäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte yöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä maksan 50 ruplaa.