— Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni, ja rupesi häntä taluttamaan pihaan.
— Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen isänsä maahan allensa.
Samassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen kätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.
Silloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun tunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän takana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:
— No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.
Vaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen maahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan hänen suustansa.
Tämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä kovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean, karvoja pöyhistävän työn teki oma poika.
— Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle, mitä sinä oikein ajattelet?
— Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta — kuin pääsisin vaan käsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.
Sen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan ollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin ja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän asetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin viemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta ajamaan, ja niin hän meni.