Eräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät juoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän syöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni tölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät jalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja röijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai kupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:
Minä seisoin lammin rannalla,
Ihanaisessa metsässä;
Näin, näin minä ämmän seisovan
Tuohisissa lötöissä.
— Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun ihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on joskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies' auta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin salpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.
Minä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:
Ei Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.
— Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen tuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin saavutettuna.
— Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen epähuomiosta.
— Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla sanoilla — luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen kuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.
Silloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo vähän siitä ulostunut, ja sanoi:
— Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?
Tiedättehän sen, ett'ei se ikinä tapahdu.
— Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin tuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa, ja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului kuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle kaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän rukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht'aikaa, olivat aivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin neuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea auki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin itse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki päälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat. Tyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että hän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa sukupuoltansa kohtaan.