Nyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli yhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua, ettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka kuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen sijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni tuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä enemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan, missä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan oli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme! Ainoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo naispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa meille pelastusta toimittaisivat.
Toinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan, löytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös kattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi naurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin rutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat hätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli sanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun tungeta ylös päin, missä taivaskin on.
Pian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi pilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:
— Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten hän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi ja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja sukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.
Silloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni kankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse jättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.
Suuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas, mutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme silloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen mukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä oikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä ylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.
Sepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!
Mutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää kättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä kurkkua: Leikatkaa käsi poikki!
— Leikataan vaan! sanoimme muutkin.
Nyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla, niinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.