— Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin
Amalia — olikos karja tänään siellä asti?
— Oli.
— Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen voimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän teille mitään?
— Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.
— No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini naurahtaen.
— Emme mitään suuria tehneet — Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli, lauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.
— Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.
Minun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.
— Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä nauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt, Heikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan — se on voittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan, saapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua, että mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat hänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!
— Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna — uskaltaisiko mennä? kysyin minä.