— Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään turhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli oivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta niinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät miehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa hänellä oli kuin jättiläisellä — menipä voimissa edelle vaimostansakin — mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa vihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein kaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois, muutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen kymmenen vuoden, kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse kaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat vähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin yöllä ja päivällä.
Sen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä huomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.
Samaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin lammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset paimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt ketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä kysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?
— Helmikankaan poika, vastasin minä.
Silloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.
— Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä laattiaa.
— Niin tulin.
— Istu! — Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.
Minä istuin kohta.
Sitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita, ja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle, taittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle, sanoen: Ota ja syö!