Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään — varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut, mihinkäs nyt mennään!
Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään, vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela — näin sanoivat pelkurit, ja ne, joilla oli paljon tavaraa.
Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.
Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä — kalleuksia pannaan säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me lähdemme kolmella hevosella.
Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin, sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!
Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme ruustinnan asunnolle.
Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta — Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. — Miehet kävelevät vitkaan kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.
Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.
Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin. Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui, mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia, vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä, meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.
Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.