— Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.
Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.
Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa. Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta, jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen Aspelan huviretkeltä.
— Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.
— Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö ajamaan niitä pois?
— Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.
— Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja kerjäämään! sanoi tuomari.
— Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.
— Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.
— Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.