— Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!
— Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen itseänsä sauvallansa eteenpäin.
Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.
— Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.
— Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.
Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä. Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.
Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.
Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan, mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Päivä jälleen paistaa.