Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan nousivat vedet ukon silmiin, emmekä minä ja äitinikään voineet olla kuivin silmin.
Minä annoin sanaakaan sanomatta kuvan ukolle ja kiitin häntä nöyrästi kaikesta siitä hyvästä, jonka hän oli minulle osoittanut. Mutta en minä kiittelemisessäni päässyt puoliväliinkään hänen suhteensa, sillä hän kiitteli minulle lukemattomilla eri sanoilla ja onnentoivotuksilla, siksi kuin hän sievästi pisti kuvan kainaloonsa ja läksi astumaan kotiinsa.
Nyt oli käynyt kaikki hyvin, vieläpä toivonikin ylitse. Velaksi otettua kauppatavaraa oli minulla koko neljän ruplan edestä. Ja juuri se, että tavara oli velaksi otettua, antoi minulle kiirettä pian kaupalle lähtemään, sillä velan maksaminen oli mielessäni, omasta voitostani pidin vähemmin lukua. Siis jo samana iltana suoriuduin matkalle, jättäen kotiin osan kirjoista ja kuvista, joita äiti lupasi kaupitella, ja niin minä lähdin, vetäen tavaroitani pienessä kelkassa. Noin kello yhdeksän aikana tulin erääseen taloon Limingan kirkon kylässä.
Irroitettuani kirja-korin kelkasta, astuin pirttiin, kantaen koria kainalossani. Täällä olivat ihmiset paraikaa illallisella pöydän ympärillä, ainoastaan yksi vanha akka istui penkillä lähellä ovea. Minä sanoin: hyvää iltaa! ja istuin penkille, lähelle akkaa. Ei kukaan vastannut mitään, ei edes akkakaan, jonka viereen istuin. Minä laskin korini penkille ja näin samassa, että akallakin oli kori vierellänsä, ja kun tarkemmin katsoin koria, joka oli ilman peittoa, näin siinä olevan aivan samallaista tavaraa kain minullakin, nimittäin kirjoja, lauluja ja kuvia. Tuosta huomasin, että olimme molemmat kirjakauppiaita, ja minä ajattelin kohta lähteä toiseen taloon, pyytämättä siinä talossa yösijaa, vaikka jo olikin myöhäistä. Mutta samassa loppui väen illallissyönti ja muuan vanhan puoleinen mies tuli minun tyköni ja kysyi, mistä poika ja mitä kaupan?
Minä vastasin olevani Alatemmekseltä kirja-tavaroita kaupittelemassa.
Siihenpä akka jo kohta ehätti sanomaan:
— Mitä sinä Alatemmekseltä olet? valehtelet kai. Kyllä minä Temmes alapään pojat tunnen, sillä minä olen sieltä myös enkä tuommoista poikaa ole siellä missään nähnyt.
Akan puheesta olin vähällä säikähtyä niin, että jo itsekin olin vähän eperolla sanojeni totuudesta. Minä katsoin akkaa tarkemmin silmiin, jotka hyvin näin, kun eräs talon piika lähestyi meitä, pitäen kädessänsä pärevalkiaa. Pian oli koko talonväki ympärilläni, sillä minä olin noussut seisomaan ja seisoin akan edessä, kaikki muu väki takanani. Ja hyvä se, akka olikin vanha tuttu, tuo ilkeä Tolpan Pirjo.
— Vaikk'ette minua tunne, sanoin minä hänelle, niin minä tunnen teidän. Olettehan ruumisten pesijä, Tolpan Pirjo, kotonanihan olen teitä nähnyt.
— Hyi, onko hän ruumiin-pesijä? kuului ääni takanani. Sen sanoi talon pieni, noin viisivuotinen tyttö.