Kohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän villoja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän lasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä astuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät sanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei villat tahtonut kädessä pysyä.
Emäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan hän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo emäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja hakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian, hirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi emännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten retket ja onnen pyörät?
Kuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani, isäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.
Silloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär vastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän laittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta kumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin syöneet.
Kauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli kiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle ehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa korvaan.
— Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita, että minä täällä olen.
— Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän oma asianne.
Itsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä olet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista, jonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas punaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.
Sen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei ollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun. Vasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella Ouluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se kävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän matkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa. Emäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen, jonka käski minun viedä äidilleni.
Kello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja hupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja sievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki viheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa parempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin itsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä merimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista, vaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku irvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta syystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella ja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.