Näin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai kuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti ajoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan varrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä kyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei hänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni torppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi ja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen rupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että tavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies, vaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä keskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja syödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan leipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen ajamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä tahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy, alkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani suussa:
Pieti se läksi Kiimingistä naimaan,
Luuli hän saavansa sievän vaimon;
Mies se oli muutoin malleva,
Parempi Velli-Kallea.
Jälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli. Iloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen, ennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti kyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka joelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: "Täällä on Haukiputaan kirkko".
Nämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:
— Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin viisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena temmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs Pohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.
Olikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin aamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme olleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja kyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies loppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen ajaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja hevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin hevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli taas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan hiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää hevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: "Till Korpi by och Neder Kiiminki kapel".
Osoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin hyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu oikeassa.
— Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä Kiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas kotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole! Käännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me lähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin suustani sanan:
— Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan — —
Siihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi: